Lantmännen on maatalousosuuskunta ja johtava toimija maatalous-, kone-, bioenergia- sekä elintarvikealalla Pohjois-Euroopassa.
Valkuaista omasta maasta – ota hyöty irti!
Rehuvalkuaisen omavaraisuusaste tarkoittaa viljellyn valkuaisen osuutta rehujen sisältämän valkuaisen kokonaismäärästä. Maidontuotannossa voi voittaa paljon, jos rehuntuotannon hallinta on kunnossa. ”Jos koko prosessia pellolta ruokintapöydälle ei toteuteta parhaalla mahdollisella tavalla, paalille voi tulla lisähintaa noin 7 euroa. Jutun juju on siisti ja nopea korjuu ja ilmatiivis säilöminen”, kertoo Sjon de Leeuw, johtamis- ja strategiakonsultti PPP Agro Advies -konsulttitoimistosta.
Maitokarjatilallisen ansaintalogiikka pysyy pystyssä hyvällä maatilayrityksen johtamisella. De Leeuw: ”Maatilalla suurimman kustannuserän muodostaa eläinten ruokinta. Kivennäisten, väkirehun ja muiden rehukomponettien ostot tuntuvat lompakossa. Yksi asia, johon maitotilallinen voi vaikuttaa itse, on valkuaisen tuotanto.”
Mahdollisimman paljon omasta maasta
On tärkeää saada omasta maasta mahdollisimman hyvä tuotto, koska loogisesti silloin tarvitsee ostaa vähemmän. Tämä pätee sekä määrään että laatuun. On kuitenkin tärkeää, että energian ja valkuaisen suhde on rehussa tasapainossa. Liian suuri määrä valkuaista saattaa nimittäin olla haitallista eläimille. Siksi jokainen maatalousyritys pyrkii paali- tai säilörehun optimaaliseen valkuaispitoisuuteen.
Valkuaispitoisuuteen vaikuttavat tekijät
”Näen säännöllisesti käytännössä, että valkuaisen omavaraisuus saattaa vaihdella suuresti eri maatilojen välillä. Yksi karjatilallinen saa tuskin 50:tä prosenttia valkuaisesta omasta maasta, kun jollakulla toisella osuus voi olla jopa yli 65 prosenttia, vaikka lehmiä ja nurmipinta-alaa olisi yhtä paljon. Tästä voidaan päätellä, että karjatilallisella, joka saa enemmän valkuaista omasta maasta, rehuntuotannon ja ruokinnan hallinta on paremmin hallussa”, sanoo de Leeuw. Konsultin mukaan vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa rehun korjuutapa, korjuuaika ja säilöntätapa. Säilyvyyden kannalta oleellisen tärkeää on korjuunopeus sekä rehun ilmatiivis pakkaaminen mahdollisimman nopeasti.
De Leeuw: ”Kannattaa myös ottaa huomioon, että kuiva-aineen optimaalinen pitoisuus on noin 40 prosenttia. Se voi olla 50 prosenttia tai ylikin, mutta tällöin rehun lämpeneminen ja käymisriski kasvaa. Hankalaksi asian tekee se, että kuivemman heinän valkuainen on yleensä heikommin pötsissä hajoavaa. Kuivassa heinässä kitka on suurempi, mikä lisää käymisen riskiä.” Yksi käymisen aiheuttajista on korkea kuiva-ainepitoisuus, kun rehua ei ole saatu pakattua riittävän ilmatiiviisti. Prosessia voi vahvistaa lisäksi rehun hidas kulutus. Mitä hitaammin rehua kulutetaan, sitä pitemmän ajan rehumassa altistuu hapelle. Ja kun happi saa mellastaa vapaasti, käyminen on väistämätöntä. Paalirehussa yksittäisen paalin säilörehun kulutus on ruokinnassa nopeaa, ja siksi käymisen riski paaleissa jää alhaisemmaksi.
Ruokinta paremmaksi erilaisilla paaleilla
Kesällä korjatussa heinässä on usein vähemmän valkuaista kuin heinässä, joka paalataan syksykesällä. Erot vaikuttavat eläinten ruokintaan ja siihen, miten lehmä käyttää rehuseoksen hyödykseen. De Leeuw: ”Jotta omasta rehusta saisi valkuaista parhaan mahdollisen määrän, on tärkeää merkitä eri aikoina korjatut paalit ja teettää niistä analyysi. Näin pysyy kartalla siitä, millaista rehua on käytettävissä ja mistä sitä löytyy. Valkuaispitoisuuden pitämiseksi jatkuvasti samalla tasolla rehuseos voidaan sekoittaa eri paaleista. Syyskesä rehu pääsee näin parhaiten oikeuksiinsa maitokarjan rehuna, jos se on korjattu hyvin ja yhdistetään paaleihin, joiden valkuaispitoisuus on sopivan matala. Vähemmän valkuaista sisältävät paalit ovat monikäyttöisempiä ja niitä voidaan aina antaa kantaville tai ummessa oleville lehmille.”